Suomi nuolee haavojaan Pohjantähden alla

Kansallisteatterin esitys on raju, mutta rakkaudellinen tulkinta Suomen synnystä ja synneistä silloin. Ja nyt.

Näin eilen Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä teatterikieleltään harvinaisen vaikuttavan ensi-illan. Lauri Maijalan sovittama ja ohjaama, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta retusoitu, kiteytetty ja samalla viestiltään vahvasti ajankohtainen esitys etsi syitä ahdistuksellemme.

Tyylilajiksi hahmottui raju, nopearytminen ja sekunnilleen ajastettu ilmaisu, jota (hyvin varovasti kuitenkin) nimittäisin ekspressionismiksi.  25 näyttelijää + teatterikoululaista, heittäytyi roolistaan ja tilanteesta tietoisesti, itseään säästämättä, suuren näyttämön pyörölavan vauhtiin. Kohtaukset limittyvät toisiinsa vaihtuen yksityiskohtia tiivistäviin ja aikaansa henkiviin vinonäyttämön kuviin.

Teatterikieli muistuttaa Suomessakin skandaloineen, karismaattisen ja taidokkaan puolalaisen ohjaajan Tadeusz Kantorin (1915 – 1990) tapaa herättää kuolleet keskuuteemme. Kuollut luokka, hänen ehkä  tunnetuin ohjauksensa, on esimerkki uninäytelmän estetiikasta, jota hallitsee unen logiikka, unohdus, paluu, jälleennäkemiset ja aikasiirtymät.

Hyvin samankaltaisella rakkaudella Maijala lähestyy Väinö Linnan kuvaamia vainajia. Empatia osuu punaisten, mutta myös valkoisten perheisiin.  Suru on tietenkin suurempaa siellä missä aseet ovat loppuneet. Nuoruus ei riitä aseeksi. Sen oppivat Elina Kivivuori ja Akseli Koskela, Wenla Reimaluodon ja Otto Rokan karhean rohkeasti ja syvästi eläytyen tulkitsema aviopari lapsineen.

Rytmi syntyy, kun suuret joukot ja intiimit kohtaamiset kommentoivat toisiaan.  Valot, värit, esineet ja maisemat, puvut ja aseet on luonut  Maijalan taitava tiimi kuten lavastaja Kati Lukka, valosuunnittelija Kalle Ropponen ja  pukusuunnittelija Auli Turtiainen. Visuaalinen toteutus kulkee sotien ja maisemien muuttuvissa olosuhteissa, joissa hallitseva väri on verenpunainen, pohjalaisen sinimusta ja hämäläisen sarkakankainen. Joukot marssivat, sotivat, kuolevat – ja marssi muuttuu yhä ontuvammaksi.

Henkilöt ovat Linnan teoksista tutusti historiaansa kertovia Koskeloita, Kivivuoria ja pappilan Salpakareja. Mukaan mahtuu myös Petri Liskin keskeinen hahmo, rauhan sanomaa sitkeästi levittävä Eetu Salin, joka yrittää estää sodan ja punakaartin muodostamisen.

Toisin käy. Viha, väkivalta ja pelko hallitsevat maailmaa, johon aamulla herätessämme ”emme tänäänkään tiedä minkä värisen käsivarsinauhan olemme hihaamme saaneet”.

Kolmas näytös on tummin ja lopullisin. Elinan ja Akselin alussa iloa ja tulevaisuutta hehkuva häävalssi toistuu lopussa körttimustien tanssijoiden hidastetussa ja mykässä suruvalssissa.

Pohjalaisten latojen ja peltojen taakse piirtyvä horisontti oli vielä äsken tulessa, nyt jäljellä on enää hämärä muisto elämästä, jota elettiin. Videolla Elina ja Akseli tanssivat onnellisessa takaumassa niityllä häitään.

Ramppiin ryhmittyvä työryhmä laulaa kipeän kauniisti Markus Fageruddin sovittamaa, moniääniseksi kaanoniksi muuntuvaa vanhaa Pohjantähden alla -kansanlaulua.

Näyttämö pimenee. Me jäämme, olemmehan kansa.