ANTEEKSIPYYNTÖ KUOLLEILLE

Aleksi Suomesta on pysäyttävä tosikertomus suomalaisen sotilaan kuolemasta Ukrainassa. Helsingin Kaupunginteatterin esitys tunnistaa sodan valtimon.

 

10.10.2025

 

Hetkittäin tuntuu, että olemme lähes turtuneet jokapäiväisiin uutisiin massiivisiin siviilien ja sotilaiden kuolemiin johtaneiden sotien kulusta. Todellisuuksien tiedostaminen on yhä raskaampaa.

Kansanmurha Gazassa, Venäjän raaka hyökkäyssota Ukrainassa, miljoonia uhreja. Ukrainan hautausmaat eivät riitä, vainajia haudataan pelloille. Venäjän kylien kylkeen raivataan uusia hautausmaita kuolleita sotilaita varten. Kuolleiden lukumäärät etääntyvät käsittämättöminä.

Tänään tuntui kuin maailman kaikissa sodissa kuolleiden sielut olisivat saapuneet Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön tilaan.

Uhreja edusti hän, Aleksi Suomesta. Nyt osui, suoraan sydämeen. Koko katsomossa tuskin oli ihmistä, jonka silmät eivät olisi kostuneet esityksen edetessä. Tarvittiin tämä, yhden ihmisen, Ukrainassa sotineen ja surmansa saaneen oululaispojan tarina. Samuli Aleksi Lysanderin (1989-2024) elämä ja kuolema.

Kun Ari-Pekka Lahden kirjoittama, Tuomas Kyrön kirjasta inspiraationsa saanut, ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjaama esitys päättyy, yleisö äkisti vaikenee kesken kiitoksia. Tapahtuu todellisuuden ja teatteri odottamaton kohtaaminen.
Katsomossa nousee seisomaan mies Ukrainan armeijan paidassa pitäen toista kättä sydämellään, toista kohotettuna nyrkkiin ja lähettäen tekijöille äänettömät terveiset. Omainen?

Ei, saan tietää, että hän oli näytelmän suora tietolähde, päähenkilön ystävä, itsekin Ukrainassa rintamalla olleita suomalaisia auttanut ja Aleksin kuoltua Ari-Pekka Lahden tuki ja koordinaattori, Juha Kreus.

Myös Aleksi äiti, sukulaisia ja ystäviä oli läsnä katsomossa. He kävivät kiittämässä tekijöitä, jotka esityksellään kunnioittivat Aleksin muistoa.

YLEISÖ ITKEE SEISAALLAAN

Koko yleisö nousee seisomaan. Kiitos näyttelijöinä henkilöidensä kohtaloissa riipaisevasti läsnäolevat, avoimesti ja aidosti tunteitaan ilmaisevat Roderick Kabanga eli Oulun poika Aleksi, ja Eetu Känkänen, hänen alter egonsa. Väittäisin, että koko sali, tekijät ja yleisö, kokevat yhteisen kollektiivisen surun.

Aleksi asui Oulussa isovanhempiensa maatilalla, jollaisesta hän joskus haaveili itsekin. Hänen isänsä on senegalilainen ja ja äiti suomalainen. Lapsuuteen mahtui identiteettiongelmia, kiusaamistakin, pulaa kavereista. Tummaihoisena hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Tämä tunne vei hänet yhteisöihin, joissa ystävyys piti hengissä, sotaan.

Aleksi kouluttautui 18-vuotiaana sotilaaksi, oli muukalaislegioonassa, taisteli ammattisotilaana, eri maanosissa, Afrikassa, Afganistanissa. Vuonna 2022 hän lähti ensimmäisten vapaaehtoisten joukossa Ukrainaan. Kävi välillä Suomessa isovanhempiaan tapaamassa, mutta palasi Ukrainaan, viimeisen kerran viime vuonna.

Ammattisotilaan pakkomielle oli saada jatkaa. Lahti on kirjoittanut toiseen näytökseen pysäyttävän kohtauksen, joka on suoraan Aleksilta saatua puhetta. Se on anteeksipyyntö kuolleille.

Meillä Kristuksen syntymää juhlitaan jouluna. Aleksi kuoli viime jouluna venäläispommituksiin ukrainalaisten kanssa heidän kirkossaan.

 

”TARVITSISIN UUDEN KYPÄRÄN”

Lahti kertoo tavanneensa Aleksin viimeisen kerran Suomessa viime syksynä. ”Vielä joskus Aleksi soitti jostain helikopterista kertoen, että hän tarvitsisi kunnon kypärän. Keräsin rahat, lähetin hänelle kypärän. Seuraavaksi kuulin hänen kuolemastaan. Järkytys kesti viikkoja.”

Teatterista on tullut tekijöistä riippumaton todellisen elämän tragedia Ohjaaja Tuomas Rinta-Panttila kuvaa tuntojaan ohjaajan sanoissaan: ”Taidan ottaa kiinni Aleksi Lysanderin sanoista näytelmän kirjoittajalle Ari-Pekka Lahdelle: tärkeintä on, että yrität parhaasi ja kuuntelet. Että katsot elämääni ja yrität ymmärtää, sitä ei tässä maailmassa tapahdu tarpeeksi.”