KOLME SISARTA ETSII TULEVAISUUTTA

Alise Polacenkon ohjaus on tositarina, joka kirjoitettiin 125 vuotta sitten.

Tampereella. Teatterikesässä viimeiset kaksi kertaa nähdyt teatterikorkeakoulun kolme sisarta edustavat teatteria, joka ei kysy lupaa saada olla. Niinpä tämä hurrikaanin tavalla etenevä, esittämisen kuolleet kaanonit syrjäyttävä taiteellinen harppaus loppui tähän. Takana Puoli-Q-teatterin muuttuvat loppuunmyydyt esitykset ja nyt nämä.

Eihän ole tilaa, rahaa, mahdollisuuksia pitää ensembleä kasassa, edes tilapäisesti? Ai, et saa lippua? No ryhmien vaatimaan lisäesityksiä – sanon suoraan – koskettavimmasta koskaan näkemästäni Kolmesta sisaresta.

Esitys on suorapuheinen kuin mustalta taivaalta sinkoutuva salamamyrsky ilman ukkosenjohdinta. Upeaa näyttelemistä, musiikkitehoja, jotka ovat myös musiikkia ja ajatuksia, jotka eivät ole ripustettu pyykkipoikien varaan vaan hulmautettu korkealta taivaalta sataviksi tulevaisuuden ihmisen puheeksi.  

Suomi on hyvin tshehovilainen maa. Hänkin oli Sahalinin vankilasaarella. Slaavilaisuus meidän geeneissämme on toki näennäisesti liudentunut EU:n päätösen mukaiseksi.

Ohjauksen tekstinkäsittely ja ihmiskuvien tunteisiin käyvä epätoivo ovat suoraan tätä aikaa. En muista elämäni kymmenissä Kolmen sisaren tulkinnoissa kokeneeni yhtäkään näin villiä ja lahjomatonta. Sodan lapset puhuvat. Ukraina, Gaza, entten-tentten.

On juostava pakoon, pantava pää tyynyn alle tai vain huudettava. Näyttämölle syntyvä kuoro laulaa absurdin lampaanpolskansa, jossa kolme hiirtä tanssii ja kissat ne trumpua lyö. Puolen Q- näyttämön kokoinen karhu kömpii kaiken keskelle milloin mistäkin pimennosta, örisee kerran kahdesti poistuessaan. Ja Tommi Korpelan ainoa aikuinen, juoppoutunut lääkäri, joka jossain Eino ja Jalo Kaliman vanhassa käännöksessä lauloi aina: Tararaa sumppia, mä poltan tumppia … eikun … on nyt varsin siisti tapaus, ottaa avaimet ja lähtee.

Kerronta  on akrobaattista ja kollektiivisesti, nopearytmisesti etenevä kuva aikamme sota-aamuista. Kuolema kulkee kannoilla ja irvistelee naamiaiskohtauksissa.  

Kun Kolmea sisarta tulkitaan, näyttämön reunalle tuodaan yleensä aina Irinan nimipäivälahjaksi saama hyrrä, jota pyöritellään elämänkulun rämisevänä symbolina. Se äkkiä kaatuu ja kellahtaa kuin ihminen vailla perspektiiviä. Veto loppuu. Nyt on toiset tulkit.

Latviassa näyttelijäksi opiskelleen ja meidän teatterikorkeakoulustamme nyt ohjaajaksi valmistuneen Alise Polacenkon ohjauksessa ja sovituksessa ei tarvita hyrrää. Irinaa juhliva nuoriso itse pyörii näyttämöllä kuin lauma dervissejä suufilaisessa rituaalissaan.

He ovat itsensä ikäisiä nuoria (myös kirjailijan jäljiltä) orpolapsia, joilta tulevaisuus on peittänyt kasvonsa, elämä päämääränsä ja rakkaus kohteensa. Eivät he tiedä mitä tekisivät, mihin katsoisivat, mistä saivat voiman uskoa hyvää tai hahmottaa edes pahaa.

Kaikki on kaaosta kuin näytelmän toiselle puoliajalle sijoittuva kaupungissa riehuva tulipalo. Nyt tulipalo sekoittuu sodan loputtomasti ujeltaviin pommihälytyksiin, aseiden paukkeeseen ja droonien räjähdyksiin.